Suoja

Tuli 25 vuotta siitä, kun tapasin mieheni Jarmon ja 12.9.1986 mentiin kihloihin Varsovassa. Vähältä piti, että en siitä pääsisi kirjoittamaan kun maailma ja sen houkutukset olivat lähellä saada minut hengiltä, toki osittain oman tahtoni mukaan.

Tulen katolilaisesta perheestä ja meillä elettiin peruskatolilaisen perheen elämää. Sunnuntaina kirkko, kirkkopyhien vietto ja arkista nuoren naisen elämää, kaverit, discot, kaikki muotivirtaukset mitä maailma toi mukana. Eipä paljon elämä muuttunut Suomeen tulon ja naimisiin menon jälkeenkään.

Sitten alkoi tuntua, että elämästä puuttui sisältö. Sitä aloin etsiä lisäämällä juhlimista, alkoholia, tupakkaa ja etsimällä erilaista rakkautta, jota tiesin olevan jossain mutten löytänyt sitä. Tutustuin erilaisiin asioihin niin kuin nämä mitä sanotaan new age-opiksi, meditaatioon, itämaisiin uskontoihin. Sitten aloin kuunnella ja katsoa erilaisia videoita, joissa puhuttiin rakkaudesta luontoon, siitä mikä on oikein ja väärin. En huomannut, että niillä on hypnotisoiva vaikutus ennen kuin oli jo myöhäistä.

Sen seurauksena erosin kirkosta ja muutama kuukausi myöhemmin tein miltei viikossa päätöksen jättää aviomieheni ja lähteä takaisin kotimaahani, vanhempieni luo. Aviomies oli poissa tolaltaan, kyllä hän huomasi, että jotain pahaa oli meneillään minussa, mutta ei osannut arvata mihin se johtaisi. Kotona vanhemmat ja muut yrittivät ymmärtää ja auttaa, mutta olin niin sokea etten erottanut hyvää pahasta. Jatkoin vain sielläkin samaa rataa, väärien oppien kuuntelemista ja katsomista.

Luovuin kaikesta, en halunnut muuta kuin päästä tästä maailmasta muualle. Paha, joka päätti tehdä minusta selvää, kommunikoi minun kanssa internetin välityksellä antaen vinkkejä mitä minun olisi tehtävä. Sen seurauksena löysin itseni Itävallasta, Vienan kaupungin puistosta istuen yksin kylmässä, pimeässä, kuitenkin tuntien jonkun pitävän minut lämpimänä ja suojellen minua. Piilouduin ja tulin vasta ulos kun puistonvartijat lähtivät pois. Kaikki mitä mulla oli mukana heitin roskiin passia myöten ennen sinne menoa. Ei näköään ollut tarkoitusta elävänä palata sieltä aamuun. Palasin tuttavan asunnolle Vienassa ja tämä oli shokissa mitä minä siellä teen kun piti lähteä Puolaan takaisin. Hän käski suihkuun ja lepäämään. Etsin omia tavaroita roskiksesta ja osa löytyi muttei passia. Yritettiin saada minut bussiin, mutta olisin vielä jäänyt sinne.

Lopulta he saivat minut lähetettyä pois. Myöhemmin selvisi, että se oli myös äitini rukousten ansiota. Palattuani kotiin Puolaan tilani vain huononi, sain epilepsiaa muistuttavia kohtauksia, näin painajaisia, koin pelkotiloja ja pimeyttä. En voinut tehdä mitään, kävelin vain ympyrää ja olin pelon ja kauhun vallassa. Kunnes päätin lähteä veljen vaimon kanssa kirkkoon, minusta ei ollut silloin auton ajajaksi. Kirkossa aloin keskustella papin kanssa ja tunnustin synnit. Vapisevana ja pelossa panin silmät kiinni ja näin Jeesuksen ristillä. Se oli hänen yläosa, veriset käsivarret ja kasvot, piikkikruunun alta tippui verta kasvoilleni ja samalla valui kyyneleet. Tunsin heti helpotuksen ja ilon. Se näky teki minuun suuren vaikutuksen, otin Kristuksen sydämeen, rukoilin ja annoin Hänelle elämäni. Kävin myös psykiatrian lääkärillä, mutta lääkkeet vain pahensivat tilani. Pappi suositteli, että jätän lääkkeet pois ja teinkin niin.

Kävin usein kirkossa, ehtoollisella, ripillä. Ja päivä päivältä tunsin oloni paremmaksi. Pari viikkoa myöhemmin mieheni tuli käymään ja päätettiin yrittää uudelleen neljän kuukauden eron jälkeen. Minun oli tarkoitus tulla vähäksi aikaa Suomeen ja palata vielä Puolaan, koska siellä on kirkkoni ja tuttu uskonto, josta sain avun. Mutta Jumala halusi toisin. Ohjasi minut Suojaan, Ylä-Karjalan kristittyjen luo, jossa on uskovia eri kristinuskon ryhmistä. Sieltä löysin saman Jeesuksen kuvan, joka on meillä kotona seinällä. Tulipalon syttyessä minun ollessa vielä lapsi kuin ihmeen kautta pelastui äiti, täti ja pikkuveli. Kaikki talon keittiön sisältä paloi pois, mutta paperikuva Jeesuksesta oli lattialla, ilman raameja. Samaa kuvaa pitelin sydämeni päällä kun valvoin yöt taistellen pahaa vastaan. Joten tiesin, että tämä paikka on oikea. Uusin Herralle Jeesukselle annetun lupauksen olla Hänen, seurata Häntä ja löysin elämän tarkoituksen ja onnen. En ole koskaan ollut onnellisempi kuin nyt. Avioliittokin kukoistaa. Ja siitä ei ole vielä kuin 3,5 kuukautta kun käännyin Herran puoleen ja pyysin apua.

Kirjoitan tästä muille varoitukseksi ja opiksi, koska en toivo kellekään sitä mitä jouduin kokemaan. Raamattu on ainut tie onneen tässä ja tulevassa elämässä. Vain elämällä niin kuin Raamattu neuvoo ja opastaa voi välttyä kaikesta pahasta tässä ja seuraavassa elämässä. Silloin kun Jeesus ottaa omakseen, ei tarvitse pelätä, on ihan selvä tunne Hänen huolenpidosta ja rakkaudesta. Se on se rakkaus, jota olen koko ikäni etsinyt. Kun rakastaa Jumalaa, Jumala rakastaa Sinua ja pystyt oikeasti rakastamaan muitakin. Ei egoistisellä, uuvuttavalla, syttyvällä ja sammuvalla himorakkaudella, joka ei johda mihinkään vaan ainoalla oikealla rakkaudella. Ikuisella rakkaudella, joka on Jumalalla Sinua ja jokaista varten heti kun avaat sydämen ovet Jeesukselle ja pyydät Hänet sisälle.

Joh. 13-14
“Uuden käskyn minä annan teille, että te rakastaisitte toisianne, niin kuin minä olen teitä rakastanut, että tekin niin rakastaisitte toisianne.”

Siunausta kaikille.

Renata